Viimeset päivät on ollu jotenkin erikoisen pimeitä. Ulkona ei - tietenkään - oo lunta ja valoisimmillaan päivällä luxipitoisuus on samaa luokkaa kun hämärinä kesäöinä. Vielä 22 päivää jäljellä ennenku pimein aika on ohi.

Mä istuin tänään duunin ruokalassa syömässä yksin - tietenkin - (because that's who I am) ja kattelin ulos ikkunasta. Pöydälle oli asetettu tekotuikku ja punanen liina. Mä sotkin lihapullilla (halusin laittaa niitä leivän päälle (because that's who I am) ja ne oli yllättävän luiskahtelevia siinä kastikkeessaan) pöytää ja tarjotinta ja olin vähän jouluisen olonen. Siitä tuntuu olevan ikuisuus kun oon viimeksi ollut joulussa. Oikeastaan siitä onkin se kaks vuotta. Viime vuonna syötiin partsilla tapaksia auringossa.

Havahduin taas siihen, että joululahjoja pitäisi alkaa ostaa. Lupaan itelleni joka vuosi, etten stressaa siitä, ostan vaan jotain pientä kivaa kaikille. Joka vuosi päädyn sitten kuitenkin siinä pari päivää ennen joulua tekemään hirveitä paniikkiostoksia ja säntäilemään ympäri kaupunkia kuristava tunne kurkussa ja kulmat turhautuneessa kurtussa.

Päivät menee kyllä kovaa vauhtia, viikot viikonloppuja odotellessa. Tyypillisesti vauhti oikeestaan vaan kiristyy kohti joulua. Aina joskus, kun on aikaa, me tirskutaan pupun haukotuksille ja huijataan se pienten herkkupalojen avulla vastaanottamaan silityksiä.

Jotenkin hassua elää tätä vaihetta elämässä. Mulla on kolme kuukautta alla koulua ja alan olla jo taas ihan kypsä opiskelijabudjettiin. Valmistuminen häämöttää jo silmissä, vaikka todellisuudessa se on vasta vuoden päästä. Jotenkin mä olen kuitenkin pudonnut sellaseen nuoruuden ja aikuisuuden välimaastoon. Pyristelen vähän edelleenkin, mutta tavallaan musta tuntuu että sellasen itse-hyväksynnän prosessi on alkanut.

Mä en tule varmasti ikinä muuttumaan sellaseksi, kun mitä oon kuvitellu aikuisten olevan. Toisaalta on pakko myöntää olevansa jo melkein kolmekymppinen (kyllä se vieläki särähtää korvaan), ja vähitellen sen hyväksyy. Parhaiten sen huomaa ollessaan 21-24-vuotiaiden seurassa ja huomata pitävänsä niitä niin pikkusina ja nuorina. Ja se on ihan totta, ikä tuo rauhaa ja tasapainosuutta.

Huvittaa tietty puhua tasapainosta samana päivänä, kun on pms ja tehnyt mieli itku-raivota töissä (mihin ei auta jälleen kerran lyhkäset yöunet - mä en osaa mennä ajoissa nukkumaan, kun Heikki jää valvomaan). Ja kun edellisenä päivänä itki ihan valtoimenaan yhdelle Desperate Houswives -jaksolle. Ja lauantaina itki ihan valtoimenaan Up! -leffan läpi (kattokaa se! upea upea!). Toisaalta tunteiden tunteminen on tuskin tasapainottomuutta. No mut anyway.

Kohti joulua. Musta on kivaa, että me ollaan joulua Porissa. Siellä on niin perinteistä ja perheikästä.